Kirkon elämää Pohjois-Ugandassa
HEIDI KUMPULAINEN
Sunnuntaisin Adjumanin kaupungin roomalaiskatolinen kirkko täyttyy ääriään myöten, kun ihmiset saapuvat madinkieliseen sunnuntaimessuun. Kaikille ei riitä istumapaikkaa, osa lapsista istuu lattialla.
Jumalanpalvelus on elämys: Hämärässä kirkossa kaikuu laulu ja suitsukkeen savu leijailee ilmassa. Kuoron kanssa yhtä aikaa esiintyy tanssivien lasten ryhmä, joka on nimetty nuorimman ugandalaisen marttyyripyhimyksen mukaan: Pyhä Kizito.
Roomalaiskatolinen kirkko on niin Ugandan kuin Adjumanin piirikunnankin suurin kristillinen kirkkokunta. Adjumanin alueelle seurakunta perustettiin vasta vuonna 1964 italialaisen Verona Fathersin/Comboni Missionaries -sääntökunnan työn tuloksena.
Vastuu seurakunnasta siirtyi 1980-luvun loppupuolella afrikkalaiselle Apostles of Jesus sääntökunnalle. Tähän sääntökuntaan kuuluvat myös Adjumanin seurakunnan isä John Bosco Bukomba ja isä Maurice Kidda.
Seurakunnan toimipiiriin kuuluvat myös paikalliset, sudanilaiset pakolaiset ja maansisäiset pakolaiset. "Sekä Ugandassa että Sudanissa vallitsee sota. Meidän alueemme toimii eräänlaisena pakolaiskeskuksena, turvasatamana. Ihmiset tulevat tänne, koska pitävät tätä turvallisimpana paikkana", isä Bukomba kertoo.
Alueen pakolaishistoria on pitkä. Sudanilaiset pakolaiset ovat paenneet rajan yli Ugandaan vuosikymmenien ajan. Ennen nykyisen hallituksen valtaantuloa myös adjumanilaisia eli pakolaisina Sudanin puolella.
Maansisäiset pakolaiset pakenevat Adjumanin alueelle Gulun, Liran ja Kitgumin alueilla vallitsevaa sotaa. Seurakunnan vastuulle kuuluu työskentely leirien ulkopuolella asuvien pakolaisten kanssa. Pakolaisia asuu kaupungissa koulunkäynnin, liiketoiminnan tai työn vuoksi. Osa asuu sukulaisten luona.
Papin työpäivä
Adjumanin seurakuntaan kuuluu pääkirkko ja 23 sivukirkkoa. Seurakunnassa työskentelee vain kaksi pappia, joten heidän päivänsä ovat kiireisiä. Kaukaisimmat asemat sijaitsevat jopa 30 kilometrin päässä pääkirkolta. Pitkät matkat taittuvat moottoripyörällä.
Papin tyypillinen päivä alkaa aamurukouksella. "Rukoukset auttavat meitä pitämään yllä hengellistä elämäämme", isä Kidda kertoo. Aamurukousta seuraa messu. Joinakin päivinä messu pidetään aamuisin, toisina päivinä iltaisin. Sunnuntaiaamuna on kaksi messua: toinen englanniksi ja toinen paikallisella heimokielellä madiksi.
Messun jälkeen on aika tarkistaa päivän ohjelma. Tehtävät ovat moninaiset: kokouksiin osallistumista, tehtäviä sivukirkoissa, sairaiden, vanhusten ja orpojen hoitamista. Seurakunnan alueella sijaitsee iso sairaala, jossa papit vierailevat. Lisäksi he tekevät vankilatyötä.
Papit avustavat myös pääkirkon lähellä toimivilla ala-asteilla. "Pappina opetan koulussa uskontoa. Toisinaan opetan myös muita aineita kuten tieteitä, matematiikkaa ja englantia. Haluan, että oppilaistani tulee kokonaisia ihmisiä, jotka pystyvät nauttimaan elämästään. Ehkä heistä tulee tärkeitä ihmisiä tulevaisuudessa, ihmisiä, jotka osallistuvat tämän maan hallintoon", isä Bukomba selittää.
Seurakuntalaiset lähestyvät pappia huoliensa kanssa. "He ajattelevat, että meillä on yhteyksiä, että me voimme kuunnella ja auttaa heitä. Kaikenlaiset ihmiset tulevat luoksemme lapsista vanhuksiin, terveistä sairaisiin", isä Bukomba selittää.
Ihmisten suurimmat ongelmat liittyvät köyhyyteen: He tarvitsevat ruokaa ja vaatteita, tai rahaa koulunkäyntiin. Jotkut hakevat apua terveysongelmiinsa tai tarvitsevat majapaikkaa.
Ongelmien jakamista
Kirkko ei ole ulkopuolinen myöskään aidsin suhteen. "Osa tartunnan saaneista kuuluu katoliseen kirkkoon ja heistä pitää huolehtia", isä Kidda kertoo. Aids-kuolemista ei kuitenkaan puhuta avoimesti: puhutaan "pitkästä sairaudesta". Ihmisen kuolinsyyksi saatetaan ilmoittaa aidsin sijasta malaria, tuberkuloosi tai vatsakipu.
"Kun sairaus on kestänyt pitkään, ihmiset ovat jo tottuneet suruun ja läheisen menettämisen ajatukseen. Kun aids-epidemia aikoinaan alkoi, saattoi tapahtua niin, että melko pian aviomiehen kuoleman jälkeen kuoli myös hänen vaimonsa. Nykyisillä lääkkeillä Hi-viruksen kanssa voi elää pitkään", isä Kidda selittää.
"Hautajaisissa tehtäviimme kuuluu puhutella eloon jääneitä, ja neuvoa, kuinka heidän tulee toimia", isä Bukomba kertoo. Miehen kuoltua lesken ja lasten asema voi olla hyvinkin turvaton: Sukulaiset saattavat ahdistella heitä ja vaatia vainajan omaisuutta.
Leviraatti-käytäntöä noudatettaessa kuolleen miehen veli tai lähisukulainen perii vaimon. Siksi lähiomaisten asemasta pitää keskustella. "Neuvomme kunnioittamaan vaimoa ja lapsia ja puhumme myös leviraatti-käytäntöä vastaan", papit kertovat.
Adjumanin alueen perheistä suurin osa on moniavioisia. Näin on myös kristittyjen parissa. Moniavioisuus on tärkeää muun muassa lastensaannin turvaamiseksi. Monet vaimot ja suuri lapsimäärä kertovat myös rikkaudesta. Lapset auttavat kotitöissä ja toimivat vanhuuden turvana.
"Jos sinulla on kahdeksan lasta, ja heistä kolme kuolee, jää vielä viisi pitämään sinusta huolta, kun vanhenet", isä Kidda kuvailee.
"Katolisina kristittyinä me emme kuitenkaan hyväksy polygamiaa eli moniavioisuutta. Opetamme aiheesta ja rohkaisemme elämään kristillisen tavan mukaan, joka perustuu yksiavioisuuteen", isä Bukomba selittää.
Elämäntapansa vuoksi moniavioiset seurakunnan jäsenet eivät voi osallistua ehtoolliselle. "Muut kristityt eivät hyväksy sitä eikä henkilö itsekään tunne itseään sakramentin arvoiseksi."
Moniavioisessa liitossa elävät ihmiset saavat silti jatkaa seurakunnan jäseninä ja osallistua seurakunnan muuhun toimintaan. Isä Bukomba näkeekin ongelmassa monia puolia. "Jos moniavioista henkilöä estettäisiin osallistumasta esimerkiksi jumalanpalvelukseen, kuinka hänet silloin saataisiin palaamaan takaisin kirkon yhteyteen? Sallimalla seurakunnan toimintaan osallistuminen hänelle annetaan tilaa ja mahdollisuus muuttaa tapojaan."
Nuorten kirkko
Moniavioisuuden ja lasten suuren määrän vuoksi suurin osa Adjumanin seurakunnan jäsenistä on nuoria. Seurakunnan elämään nuoret osallistuvat laulamalla ja liittymällä kuoroon. Alttaripalveluun osallistuu sekä kuoripoikia että kuorityttöjä.
Nuoria varten on myös olemassa kirkossa esiintyvä St. Kizito -tanssiryhmä. Ensimmäiselle ehtoolliselle eli konfirmaatioon osallistujien iät vaihtelevat 14-15-vuotiaista 18-20-vuotiaisiin.
"Nuoruus on tila kasteen ja ensimmäisen ehtoollisen välillä. St. Kizito -ryhmän tehtävänä on tukea nuoria tässä välitilassa. Nuoria koulutetaan ja osallistumalla tanssiin ja muihin aktiviteetteihin he samalla osallistuvat seurakunnan toimintaan", isä Bukomba kertoo.
Isä Bukomban mukaan pohjoisen alueen ihmisten elämään vaikuttaa tällä hetkellä kaksi suurta tekijää: aids ja sota. "Sodasta ei voi puhua puhumatta aidsista. Nuoret joutuvat jättämään normaalin elinympäristönsä ja heillä ei ole vanhempia huolehtimassa heistä. Heillä ei ehkä ole ruokaa tai suojapaikkaa. Tilanne altistaa heidät harkitsemattomiin tekoihin. Siitä johtuu, että kun puhumme täällä aidsista, puhumme samalla köyhyydestä ja sodasta."
Nuorten suurin ongelma onkin vanhempien huolenpidon puuttuminen. Myös koulutuksen saaminen saattaa muodostua ongelmaksi. Liian aikaisin solmittujen avioliittojen vuoksi erityisesti tytöt lopettavan koulunkäyntinsä kesken. Tyttöjä ei perinteisesti myöskään pidetä kouluttamisen arvoisina, koska heidän tehtävänsä on "laittaa ruokaa".
"Nuorilla ei ole varaa koulumaksuihin. He voivat ehkä aloittaa ala-asteen, mutta he eivät pysty käymään sitä loppuun. Jotkut käyvät ala-asteen, mutta eivät voi jatkaa ylä-asteelle. Lukion käyneillä on vaikeuksia jatkaa muihin oppilaitoksiin. Siitä johtuu, että Adjumanin alueella on vähän esimerkiksi lääkäreitä, opettajia ja insinöörejä", isä Bukomba kuvailee. Köyhyys paljastuu monien ongelmien taustatekijäksi.
Pessimismiä ja toivoa
Isä Bukomba ja Isä Kidda eivät kumpikaan ole kotoisin Adjumanin alueelta. "Kun kuulin joutuvani tälle alueelle töihin, en ollut asiasta kovinkaan innostunut. Täällä vallitsi sotatila, ja kuvittelin, että kapinallisia on kaikkialla" isä Kidda kertoo.
"Tänne saavuttuani huomasin kuitenkin, että täällä oli paljon ihmisiä, jotka tarvitsivat apuani. Kun tunnet auttavasi ihmisiä ja antavasi heille jotakin, mitä he tarvitsevat, se tuntuu lahjalta ja tekee sinut onnelliseksi."
"Ihmiset ovat ylpeitä uskostaan, ja sen tulevaisuus alueella on valoisa. Juuri nyt köyhyys-ongelma on kuitenkin voitettava. Köyhyyden kaikki eri puolet ovat yhteydessä palvelukulttuurin oppimiseen. Ihmisillä on täällä esimerkiksi paljon maata verrattuna Ugandan muihin osiin, mutta ihmiset eivät viljele maata voidakseen elättää itsensä ja kouluttaa lapsensa", kertoo isä Kidda.
"Pakolaisia ja maansisäisiä pakolaisia voi kuvata toivottomiksi tapauksiksi", isä Bukomba lisää. "Pienikin asia voi lannistaa heidät. Kun puhut heille kehityksestä, he kysyvät: Entä jos teemme tämän ja sitten kapinalliset tulevat, mitä silloin tapahtuu?"
Ugandan pohjoinen alue on ollut sotatilassa jo 18 vuotta. Monet alueen ongelmat ovat siksi yhteydessä sotaan: koulutuksen puute, aids, sairaudet, orvot ja lesket. Papit sanovat kuitenkin joka päivä toivovansa, että tilanne muuttuu paremmaksi.
"Tämän alueen, ihmisten ja seurakunnan tulevaisuus riippuu rauhasta. Jos alueelle saadaan rauha, täällä tulee tapahtumaan paljon kehitystä", isä Kidda ja Bukomba kertovat toiveikkaina.
"Jos me masennumme, meistä tavalla tai toisella riippuvat ihmisetkin masentuvat. Ihmisille on annettava toivoa", isät toteavat.
"Sodan jatkuminen tarkoittaisi vain lisää kuolemaa, kärsimystä, omaisuuden menettämistä, köyhyyttä ja sairautta. Siksi meidän on oltava optimistisia."
"Kerran kapinalliset sieppasivat mukaansa paljon lapsia ja pitkään näytti siltä, että he eivät palaa. Muutama heistä tuli kuitenkin takaisin. Palanneet lapset antoivat ihmisille voimaa jatkaa toivomista ja rukoilemista: Eräänä päivänä lapset tulevat takaisin, eräänä päivänä tulee rauha."
Sudanilainen isä Idro:
Olen yhtä kansani kärsivien kanssa
HEIDI KUMPULAINEN
Seurakuntatyö Adjumanin pakolaisleireillä sudanilaisten keskuudessa kuuluu varsinaisesti sudanilaisen isä John Baptist Idron työalaan. "Päätyömme leireillä on hengellistä työtä", Idro kertoo. "Järjestämme messuja, teemme nuoriso- ja naistyötä." Apunaan isä Idrolla on toinen pappi ja roomalaiskatolinen sisar.
Suurin osa Sudanin pakolaisista kuuluu roomalaiskatoliseen kirkkoon, mutta joukosta löytyy myös anglikaanisen Episcopal Church of Sudanin edustajia, helluntailaisia sekä muutama muslimi. Leirien uskonnollinen elämä pyörii pienten kappeleiden ympärillä, joita leireillä on yhteensä 33. Kappeleiden toiminnasta vastaavat ensisijassa katekeetat, maallikkojohtajat.
Seminaareja ja tulonhankintaa
Seurakuntatyöllä pakolaisleireissä on kolme erityistä kohderyhmää: nuoret, katekeetat ja naiset. Pakolaisille järjestetään esimerkiksi seminaareja ja koulutusta erilaisista aiheista katolisen Jesuit Refugee Service -järjestön (JRS) avustuksella.
Nuorille seminaareja ja koulutusta järjestetään esimerkiksi johtajuudesta tai kirkon liturgiasta: Heille opetetaan, kuinka osallistua messuihin ja lauluihin. Tanssiryhmä St. Kizito löytyy myös leireiltä.
Leirien nuorisotoimintaan kuuluu myös erilaisiin kulttuurikilpailuihin osallistuminen. "Nuoret osallistuvat laulukilpailuihin ja nuorisotapahtumiin niin Aruan hiippakunnassa kuin kansallisellakin tasolla", isä Idro kertoo.
Jotkut leirikappeleiden johtajista ovat opiskelleet erityisissä katekeettakouluissa Aruassa ja Gulussa. Suurin osa Adjumanin pakolaisleirikappeleiden katekeetoista on kuitenkin tavallisia maallikoita, jotka haluavat auttaa kirkon toiminnassa.
Neljä katekeetoista on naisia. Katekeetoille järjestetään koulutusta johtajuudesta, saarnataidosta, liturgiasta ja perhe-elämästä. Perhe-elämän osalta katekeettoja neuvotaan lasten kasvatuksessa ja aviopuolison oikeanlaisessa kohtelussa.
Isä Idron mukaan ruokaongelma on leireillä hyvin yleinen, koska paikoilleen vakiintuneille pakolaisille ei enää juurikaan anneta ruoka-apua. "Tilanne ei ole niin paha hedelmällisillä maa-alueilla, joilla on mahdollista viljellä. Toisissa paikoissa toimeentulo on hankalampaa ja pakolaiset joutuvat taistelemaan sen eteen enemmän."
Vaikeammilla alueilla pakolaiset saavat puolikkaan avustusannoksen. Mutta esimerkiksi vuonna 2001 järjestöt joutuivat toimittamaan alueelle ruoka-apua kuivuuden vuoksi.
Naisille järjestetään projekteja, joihin osallistumalla he voivat vaikuttaa myönteisesti omaan toimeentuloonsa, viljelemällä esimerkiksi maata, kasvattamalla sikoja tai tekemällä käsitöitä.
"Projektit keskittyvät naisiin, koska naiset ovat äitejä, joiden on kasvatettava lapsensa. Olemme myös huomanneet, että naiset ovat aktiivisempia esimerkiksi ryhmäviljelyssä ja seurakunnan toiminnassa. Kun astut kirkkoon sisään, huomaat, että suurin osa läsnäolijoista on naisia", isä Idro toteaa.
Rauha ehkä jo ensi vuonna
Isä Idro kuuluu Apostles of Jesus sääntökuntaan ja on työskennellyt leireillä jo yhteensä viisi vuotta.
"On täysin sattumaa, että olen täällä. Minut vain vihittiin papiksi ja komennettiin tänne." Isä Idron vanhemmat olivat jo siinä vaiheessa tulleet rajan yli Ugandaan pakolaisina. Hänen muitakin sukulaisiaan asuu leireillä.
Isä myöntää työnsä olevan rankkaa, mutta samalla kiinnostavaa ja tarkoituksenmukaista.
"Pidän työstäni. Tunnen olevani yhtä kansani kärsimyksen kanssa ja koen olevani oman kansani parissa."
"Jotakin uutta on myös tullut opittua. Tiedän nyt enemmän eri heimoista, joita en ennen ollut edes tavannut. Lähes koko Etelä-Sudanin heimot ovat täällä edustettuina."
Adjumanin seurakunnan kollegoidensa tavoin Isä Idro jaksaa uskoa rauhan tulemiseen."Tällä hetkellä rauhasta puhutaan paljon ja neuvotteluissa on edistytty. Jotkut sanovat, että rauha olisi mahdollinen jopa jo ensi vuonna. Pakolaiset haluavat palata takaisin Sudaniin", hän sanoo marraskuussa 2003.
Raja Ugandan ja Sudanin välillä on hyvin avoin ja ei ole harvinaista, että pakolaiset vierailevat rajan toisella puolella Sudanissa. "Erityisesti miehet suunnittelevat aloittavansa talojen rakentamisen Sudaniin ehkä jo seuraavan kuivan kauden aikana".
Tulosta
