Farzaneh Hatami Landin elämässä on
Maahanmuuttajanaisten kumppanuutta ja runoja
LEENA MÄKITALO
Iranilainen Farzaneh Hatami Landi, 40, tuli kiintiöpakolaisena Suomeen vuonna 1990 siskonsa kanssa. Myöhemmin myös Farzanehin veli muutti Suomeen.
KUVA: M-L. Suvanto
"Olin 22-vuotias kun lähdin isosiskoni kanssa Iranista Pakistaniin. Menimme UNHCR:n toimistoon ja siellä annettiin meille heti pakolaisstatus. Kesti kuitenkin kolme vuotta ennen kuin saimme turvapaikan, ja saimme sen Suomesta", Farzaneh kertoo.
Suomessa he asuivat ensin Jyväskylän Palokassa. "Minua kiinnosti tietoliikenne, niinpä opiskelin sähkö- ja tietoliikennetekniikkaa ammatillisessa oppilaitoksessa. Välillä oli vaikeuksia, kun suomen kielen taitoni oli heikko ja tutustuminen suomalaisiin kangerteli, kun lähes kaikki opiskelutoverit olivat miehiä", Farzaneh kuvaa.
Vuonna 1998 hän meni naimisiin Babak Rezan kanssa ja he saivat seuraavana vuonna tyttären, Baranehin. Samoihin aikoihin perhe muutti Espooseen. Reza alkoi rakentaa kotona itämaisia instrumentteja, mm. kielisoitinta ja lyömäsoittimia nimiltään santor, tanbak ja daf. Farzanef ja Reza soittavat yhdessä iranilaista perinteistä kansanmusiikkia ja esiintyvät yhtyeenä, jonka nimeksi he ovat antaneet Baraneh.
Kun Baraneh oli kolmivuotias, Farzaneh vei hänet päivähoitoon ja alkoi etsiä työtä. Hän kouluttautui Suomen Pakolaisavun Tukena-projektin vertaistukiohjaajaksi. Pääkaupunkiseudulla, Tampereella ja Turussa toimiva Tukena-projekti tähtää maahanmuuttajien voimistamiseen. Projektin yhteensä 25-30 ryhmää toimivat pienryhmäperiaatteella, keskimäärin ryhmässä on 7-10 jäsentä. Farzaneh on vertaistukiohjaajana mm. maahanmuuttajanaisille ja pakolaistaustaisille naisille suunnatussa voimavararyhmässä.
"Toiminnassa on mukana pitkään kotona olleita naisia, joilla on vaikeuksia päästä esimerkiksi ammatillisille kursseille. Toinen vertaistukiryhmä on ikääntyneille naisille", Farzaneh kertoo. Enemmistö naisista on afganistanilaisia ja Iranin kurdeja.
"Täytyy selvittää, mitä todella haluaa"
"Tarvitaan paikka, jossa voi olla yhdessä, unohtaa hetkeksi ongelmansa tai virkistäytyä vaikka yhteisellä päiväretkellä. Sen lisäksi tarvitaan tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta ja elämästä. Välillä kutsumme ryhmään vierailijan. Ikääntyvien ryhmässä oli esimerkiksi asiantuntija Vanhustyön keskusliitosta. Hän kertoi, minkälaisia palveluja Suomessa on vanhoille ihmisille", Farezaneh kuvaa ryhmän toimintaa.
Maahanmuuttajanaiset toivovat hänen mukaansa yhteistyötä ja kanssakäymistä suomalaisten naisten kanssa. "Mutta koska heillä ei ole kielitaitoa eivätkä he käy töissä, tutustuminen ei ole helppoa ja luontevaa. Miten lähestyä, mistä puhua? Monilla on sosiaalisia ongelmia, pelkoa..."
"Itse olen halunnut tutustua toisiin: Täytyy tutkia itseään ja selvittää, mitä todella haluaa ja kuka on ja etsiä sitten keinoja toteuttaa sitä, mitä on löytänyt", hän sanoo painokkaasti. "Täytyy avata silmänsä: Jos haluaa, että silmät ovat kiinni, ne ovat kiinni. Kaikki riippuu ihmisestä itsestään. Jokaisen ihmisen elämä on tärkeä ja jokaisen velvollisuus on löytää ja toteuttaa elämänsä tarkoitus. Ei riitä, että vain elää, menee naimisiin ja saa palkkaa. Pitää etsiä elämän valoa. Joku voi sanoa, että vaadin paljon, kun haluan aina enemmän kuin sen, mitä olen saavuttanut, mutta minusta pitää mennä koko ajan eteenpäin, oppia uutta", Farzaneh sanoo.
Maahanmuuttaja on Farzanehin mukaan ennen kaikkea rohkea ja häneltä vaaditaan rohkeutta. "Maahanmuuttajalla on halua muuttaa sitä tilannetta, johon hän on joutunut. Suomessa pitää olla rohkea ja antaa myös muille rohkeutta. Tukena-projektissa ja Vision (Vihreä sivistysliitto ry) Ida-projektissa saamme toisiltamme ja annamme toisillemme rohkeutta."
"Yritän oppia koko ajan uutta"
Keväällä 2004 ilmestyi Farzanehin ensimmäinen runokokoelma Varjojen ääni. "Koko elämä on runoa. Voin kirjoittaa runon tästä hetkestä tai kadulla kävellessäni tai silloin, kun katson televisiota. Joskus kun kuuntelen lastani, ajattelen, että hän puhuu kuin lukisi runoa. Runoilija näkee todellisuuden omalla tavallaan. Jokaisella on oma tapansa katsoa maailmaa", Farzaneh ajattelee.
"Kenties olen pitänyt niin pitkään kaikkea sisälläni, että nyt, kun runoja on alkanut syntyä, niitä tulee koko ajan. Kirjoitan lyhyitä, haikumaisia runoja, yritän käyttää vähän sanoja, ilmaista tiiviisti." Enimmäkseen Farzaneh kirjoittaa persiaksi, mutta myös englanniksi ja suomeksi.
Hän muistelee lapsuuttaan ja lapsuudenperhettään kotina, jossa harrastettiin taidetta. "Meitä lapsia oli kahdeksan ja kaikki piirsivät, runoilivat ja lukivat kirjoja. Valitettavasti meillä ei ollut paljon mahdollisuuksia kehittää itseämme."
"Baranehille haluankin tarjota enemmän: Hän on käynyt balettitunneilla, musiikkileikkikoulussa ja kokeillut erilaisia soittimia. Luen hänelle paljon tarinoita, haluan vahvistaa ja tukea hänen persoonallisuuttaan. Uskon, että jokaisen tytön ja naisen pitää itse löytää oman elämänsä tarkoitus", Farzaneh ajattelee.
"Iranissa oli erilainen kulttuuri kuin Suomessa Yritän kasvattaa itseäni niin, että osaisin oikealla tavalla ottaa omasta kulttuuristani aineksia tyttäreni kasvatukseen. Lukemalla, elämänkokemuksia pohtimalla ja avoimesti etsimällä yritän oppia uusia asioita ja oikeaa tapaa elää tässä ja nyt", hän sanoo.
Kuvateksti: "Kun olin 14-vuotias, sota Iranissa alkoi. Muutimme Pohjois-Iraniin, Islahaniin, noin neljä vuotta sodan alkamisen jälkeen, koska siellä oli turvallisempaa. Perheeni asuu edelleen siellä".
Tulosta
